Kutsumusammatti – mitä se on?

”Joka kerta, kun et seuraa sisäistä johdatustasi, tunnet energian vähenemisen, voiman vähenemisen, henkisen kuoleman tunteen”, sanoi kirjailija Shakti Gawain.

Eläimet ”tietävät”, mikä niiden luonto on. Tiikeri metsästää. Papukaija lentää vapaana sademetsässä. Delfiini ui meressä. Simpanssi elää laumassa yhdessä muiden kanssa etsien ruokaa. ”Tietäminen” on ehkä väärä sana. Ne eivät tiedä, kuten ihminen voi tietää asioita. Ne vain elävät niin kuin on tarkoitettu. Mutta ne ahdistuvat ja masentuvat, jos ne eivät saa tai voi toteuttaa sisimmäistä tarkoitustaan. Ne sairastuvat kaipuuseen.

Sairastuuko ihminen, jos hän ei voi toteuttaa kutsumustaan? Kun puhutaan kutsumusammateista, itselleni tulee ensimmäisenä mieleen pappi ja taiteilija. Papin on Jumala kutsunut tehtäväänsä. Taiteilijaa ajaa eteenpäin luomisen vimma. Kumpaakaan ammattia ei tehdä rahan takia. Ainakin niin ulkopuoliset saattavat helposti ajatella. Mutta onhan seurakunnissa varmasti niin sanottuja leipäpappeja, jotka ehkä haaveilevat alanvaihtamisesta. Eikä taiteilija elä pelkällä huomiolla. Taiteilijankin pitää saada korvaus työstä, jotta voi ostaa ruokaa ja maksaa elämisen kulut.

Sairaanhoitajan ammattiakin sanotaan kutsumusammatiksi. Usein kutsumusammattiin liitetään toisten auttaminen, hyvän tekeminen ja pyyteettömät teot. Siksikö sairaanhoitajien palkkakehitys ei ole ollut hyvää, koska ajatellaan, että kutsumusammatissa rahalla ei ole väliä?

Kuvat: Pixabay

Lääkärit ja opettajatkin voivat kokea olevansa kutsumusammatissa. Vahva kutsumus voi altistaa työuupumukselle. Työlleen omistautuminen imee mehut. Ihminen, jolla on vahva tahto ja halu auttaa toisia, ei välttämättä osaa pitää huolta omasta jaksamisestaan.

Taiteilijan kutsumuksen määritteleminen on haastavampaa. Taiteilija ei välttämättä edes auta taiteellaan muita vaan tuottaa katsojalle epämiellyttäviä tunteita. Mutta taide voi olla silti tärkeää kantaa ottavana, ja sen merkitys onkin yhteiskunnallinen.

Itse kirjoitan runoja. Olen tehnyt jonkin verran savitaidetta ja akvarelleja. Haaveilen, että joskus julkaisisin kirjan. Olen jo julkaissut kaksi runokokoelmaa. Mutta minulle kirjailijana tai runoilijana oleminen ei ole vielä niin suuri kutsumus, että voisin tehdä sitä täyspäiväisesti ilman tietoa elannosta. Jos voitan lotosta, sitten perustan taidegallerian ja alan taiteilijaksi, mutta en sitä ennen. Nyt pitää ansaita rahaa palkkatyöstä. Olen tottunut, että palkka tulee tilille kerran kuussa.

Mutta kyllä minä ahdistun ja lamaannun, jos en ole jostain syystä kirjoittanut tai tehnyt mitään luovaa pitkään aikaan. Energia todellakin katoaa. Minulla on tarve kirjoittaa säännöllisesti. Lisäksi haluan, että ihmiset lukevat runojani. Välillä mietin, että kuinka kauan pitää tässä ansiotyön oravanpyörässä olla. Milloin tulee se aika, että voin oikeasti seurata luovuuden kutsua? Tuskin sitä lottovoittoakaan tulee.

Ehkä minä kuulun niihin ihmisiin, jotka tuntevat intohimoa vain uuden oppimista kohtaan. Kyllästynkö lopulta kaikkiin töihin, kun ne olen oppinut, vai onko olemassa ammattia, joka innostaa minua vuodesta toiseen?

Kirjoittaja Heidi Haataja on liminkalainen kulttuuripersoona, joka höpöttää mielellään sosiaalisessa mediassa, kunnanvaltuustonkokouksissa ja esiintymislavoilla.

Advertisement

Palkkatoiveet ja todellisuus

Paljonko palkkaa kehtaa pyytää? Moni työtä hakeva miettii tätä kysymystä kirjoittaessaan työhakemusta paikkaan, jossa hakijan halutaan esittävän palkkatoiveen. Kysymys voi olla syvimmillään myös siitä, minkä arvoiseksi määrittelee itsensä. Minkä arvoinen olen työntekijänä tai ihmisenä?

Henkilökohtaisesti en ole joutunut juuri miettimään palkkatoiveita kuin vasta vuoden 2014 jälkeen, kun lähdin pois Puolustusvoimilta. Valtiolla tehtäväkohtainen palkka katsottiin kätevästi taulukosta. Aluksi oli voimassa ikälisäkäytännöt, mutta muistan, kun otettiin käyttöön henkilökohtainen palkanosa. Sitä kutsuttiin leikkimielisesti myös ”pärstäkerroinlisäksi”. Vuosittain pidettävissä kehityskeskusteluissa esimies arvioi työntekijän henkilökohtaista työssä menestymistä ja tavoitteiden saavuttamista. Henkilökohtainen palkanosa on 17–37 % tehtäväkohtaisesta palkanosasta.

Minulla oli melkoisia haasteita hahmottaa palkkatasoani, kun aloin etsiä töitä siviilimarkkinoilta Puolustusvoimilla työskentelyn jälkeen. Voinko pyytää sellaista palkkaa, johon olin tottunut? Minun palkkani oli viimeisinä vuosina bruttona noin 2800 € (tehtäväkohtainen palkka + henkilökohtainen palkanlisä). Meillä on asuntolaina. Minulla on huollettavana myös kolme kasvavaa lasta. Voiko perusteluna pitää sitä, että haluaa sellaisen palkan, jolla tulee toimeen ja johon on tottunut? Arvelen, että kaikki ihmiset haluavat palkan, joka riittää enempääkin kuin vain välttämättömään. Lisäksi palkan suuruus vaikuttaa merkittävästi siihen, tunteeko ihminen itsensä arvostetuksi työssään.

Olen seurannut tuttavani ura- ja palkkakehitystä pitkään. Hän on alalla, jossa palkkoja poljetaan nähtävästi valtavan kilpailun takia. Hänen nykyinen palkkansa on tällä hetkellä 100 € huonompi kuin 10 vuotta sitten. Tehtävä on sama, mutta firma on eri. Mutta tuossa kyllä tulee ihmiselle sellainen olo, ettei työvuosien aikana kertynyttä ammattitaitoa ei arvosteta pätkääkään. Lisäksi indeksikorotukset on unohdettu kokonaan. Palkka on sitä tasoa, että sillä maksaa jotenkin pakolliset menot, mutta ei sitten tehdäkään mitään muuta. Mitä tässä tilanteessa voi tehdä? Varmaankin ainut vaihtoehto olisi opiskella ja vaihtaa alaa.

Minulla itselläni on pian taas edessä palkkaneuvottelut, koska olen nyt työharjoittelussa ja toivon työllistyväni kyseiseen yritykseen. Tittelinä harjoittelusopimuksessa on sovellusasiantuntija. Teen myös digimarkkinointia ja myynnillisiä tehtäviä. Netistä vilkaisin, että sovellusasiantuntijan palkka voi olla 2700–3900 €. Markkinointisuunnittelijan keskipalkka näyttäisi olevan 3044 €. Lopullinen työtehtäväni määrittelee sen, mitä voin pyytää, mutta minulla on jo visio siitä, mitä haluan.

Palkkaneuvotteluissa ovat vastakkain työntekijän toiveet ja työnantajan realiteetit. Paljonko työnantaja on valmis maksamaan työstä? Kuinka yritys arvottaa työntekijän työpanoksen? Kuinka paljon koulutus vaikuttaa palkkaan? Onko kyseessä tehtäväkohtainen palkka, johon ei pitkä työkokemus vaikuta mitenkään?

Yhteiskunnassa puhutaan taas siitä, että palkansaajien ostovoiman pitäisi lisääntyä, jotta kotimaan talouskasvu jatkuisi. Palkankorotuksiin kuitenkin suhtaudutaan tietyissä piireissä nihkeästi. Tilastokeskuksen tarkan määritelmän mukaan Suomessa yksin asuvan työssäkäyvän köyhän käteen jää noin 1200 € kuussa nettona. Löysin myös netistä määritelmän, jonka mukaan matalapalkka-ala on sellainen, jossa kuukausipalkka on alle 2000 € bruttona. Matalapalkka-aloillakaan ostovoimaa ei juurikaan ole.

Eikö se olisi hyvä juttu, että jokaisella ihmisellä olisi riittävästi ostovoimaa? En usko, että on koko kansakunnan etu, että matalapalkkatyö lisääntyy ja samalla heikennetään työehtoja. Kaikilla tulisi olla mahdollisuus elää palkallaan.

Kannustaisinkin jokaista olemaan luja oman palkkatoiveen kohdalla. Älkää antako liian helposti periksi.

Kirjoittaja Heidi Haataja on liminkalainen kulttuuripersoona, joka höpöttää mielellään sosiaalisessa mediassa, kunnanvaltuuston kokouksissa ja esiintymislavoilla.

Mistä apua alanvaihtoon?

Työmarkkinoilla on liikkeellä paljon alanvaihtajia, jotka syystä tai toisesta haluavat lähteä uudelle työuralle. Kuinka vakuuttaa työnantajat ottamaan töihin ihminen, jolla ei välttämättä ole koulutusta ja työkokemusta uudesta alasta?

Minä olen alalta toiselle ajautuja. Suunnittelin meneväni 9. luokan jälkeen suoraan ammattikouluun kampaamoalalle. Opinto-ohjaaja kuitenkin kehotti minua hakemaan lukioon, koska todistukseni keskiarvo oli hyvä. Vuonna 1993 lukion jälkeen menin Rovaniemen kauppaoppilaitokseen ulkomaankaupan yo-merkonomin linjalle vain siksi, että olin hyvä kielissä. Oikea haaveeni olisi ollut mennä yliopistoon opiskelemaan psykologiaa, mutta ei meidän suvussa ollut ketään, joka olisi yliopistossa ollut. Sen vuoksi en minäkään lopulta uskaltanut hakeutua sinne.

En nyt kuitenkaan kerro koko yli 20-vuotisen työelämäurani kaikkia vaiheita, vaan keskityn viimeisimpään tempaukseeni. Ammattinimikkeitä minulla on ollut seuraavasti vuosien aikana: toimistonhoitaja (2 v. ja 4 v.), sotilasammattihenkilö (12 v.) ja taloushallinnon asiantuntija (3 v.).

Lähes koko ajan olen kaivannut luovuuden ja ihmisten pariin. Rakastan myös uuden oppimista ja verkostoitumista. Päätin irtisanoa itseni töistä vuosi sitten, koska laskutus, reskontranhoito ja perintä alkoivat ahdistaa ihan liikaa. Vapaa-ajallahan olen kirjoittanut runoja, tehnyt savitaidetta ja ollut yhdistysaktiivi. Olen myös jonkinlainen nörtti ja someguru.

Rekrykoulutus avasi uusia mahdollisuuksia

Olin innossani, kun huomasin tänä keväänä digitaalisen markkinoinnin ja myynnin rekrykoulutuksen mainoksen. Koulutuksessa opetettiin juuri niitä asioita, joita olen ihan huvikseni harrastanut. Vihdoinkin saisin alan opetusta ja myös kokemusta työharjoittelupaikassa.

Mikä vakuutti kouluttajat ja yrityksen siitä, että minut kannattaa ottaa koulutukseen ja työharjoitteluun? Todennäköisesti se, että minulla on ollut vuosikausia luontainen halu tehdä digitaalista mainontaa ja myyntiä. Olen aluksi tiedostamattani ja lopulta päämäärätietoisesti brändännyt itseni. Pystyin osoittamaan, että hallitsen jo valmiiksi tarvittavia taitoja.

Harrastakaa jotain, mikä tuo teille iloa ja vaihtelua.

Olen harrastanut aina töiden lisäksi jotain ihan täysin muuta kuin mitä työssäni tein. Sotilasammattihenkilönä ollessani olin monen eri yhdistyksen rahastonhoitajana. Toimistonhoitajana ollessani kirjoitin runoja, toimin eri järjestöissä aktiivisesti ja kävin esiintymässä. Tämä on ylläpitänyt minun työmarkkinakuntoani, henkistä hyvinvointiani ja mahdollisuuksiani edetä urallani, vaikka edelleenkin ponnistan eteenpäin pelkkä 1990-luvun ammattikoulututkinto kansiossani.

Suosittelen muillekin samaa taktiikkaa. Harrastakaa jotain, mikä tuo teille iloa ja vaihtelua. Uskaltakaa hakeutua lyhyisiinkin koulutuksiin, joissa myös juuri harrastuksen kautta tulleesta kokemuksesta on niin suuri hyöty, että se riittää lopulta uudelle alalle työllistymiseen.

Lisäksi verkostoituminen kannattaa aina. Lopulta löytyy jälleen se uusi ovi, jonka voi avata seikkailuun.

Kirjoittaja Heidi Haataja on liminkalainen kulttuuripersoona, joka höpöttää mielellään sosiaalisessa mediassa, kunnanvaltuuston kokouksissa ja esiintymislavoilla.